On lauantai-ilta. Oon yksin kotona. Oon ollut päivän töissä, 7 tuntia kassalla. Puhunut koko päivänä vain asiakkaille, samoja fraaseja, samoja lukuja, samaa liikettä, samaa, samaa, samaa.
Oon väsynyt. Haluaisin lähteä ihmisten ilmoille. Tekee mieli syödä levy suklaata ja pestä meikit pois. Haluaisin pistää korkkarit jalkaan ja pitää hauskaa. Olla humalassa ja unohtaa, ei tää elämä niin vakavaa ole!
Istun sohvalla ja kuuntelen heviä. Mitä tahansa, kunhan en muhi huolissani.
"Vuokralaisella on velvollisuus irtisanoa asunto opintojen päätyttyä.."
"Kiitos mielenkiinnostasi kyseistä tehtävää kohtaan, tällä kertaa valinta ei kohdistunut sinuun.."
"Opinnäytetyön arviointikriteerit.."
"Irtisanomisaika 1 kk.."
Masentaa. Väsyttää. On lannistunut fiilis. Valmistun työttömäksi. Kämppä menee kohta, en halua jäädä Lahteen. En saa Helsingistä töitä. Kaikki kämpät viedään nenän edestä. Tuntuu että aika / jaksaminen ei riitä oppariin, työnhakuun ja asunnon etsimiseen ja nykyisen työn suorittamiseen. Yritä vielä vähän aikaa.
Etäsuhde. Viikonloppu-kalenteri-työvuorolista -parisuhde. Vittu.
En jaksa olla tässä hetkessä. En jaksa ajatella. En jaksa tehdä mitään minkään eteen. En jaksa vastata kysymyksiin, miettiä ja spekuloida tulevaa.
On paineet näyttää, paineet pärjätä, paineet valmistua, olla valmis, paineet saavuttaa, paineet olla reipas ja pysyä positiivisena. Paineet olla jotakin.
Kun olisi edes yksi selkeä ja varma asia, niin katsotaan sitten. Jos edes yksi palikka varmistuisi, niin rakennetaan ne muut sitten sen varaan.
Tiedän kyllä mitä haluan. Haluan kodin, jossa olen onnellinen. Haluan ympärilleni ihmisiä, rakastavia, myötätuntoisia ja iloisia tyyppejä. Haluan mukavan työn. Haluan työpäivän jälkeen tietää etten tule tyhjään kotiin. Haluan herätä kainalosta. Haluan suunnitella ruokalistan, käydä kaupassa, törmätä tuttuun ja myötäelää hetkessä. Leipoa piirakan ja kutsua kahville.
Ei enää Z-junaa, ei ikävää, ei joulua erillään.
Tavallinen arki marraskuussa. Sinun kanssasi.
Rakastan sua. Sen varaan haluan rakentaa tulevan.
