Facebook muistutteli tällä viikolla, että muutin kolme vuotta sitten Helsinkiin. Vanha statuspäivitys oli tännä toiveikkuutta, onnea, turhautuneen odotuksen päättymistä, ratkaisun ja uuden alun makua. Se tuntui silloin harkitulta ja oikealta. Muutin rakkauden perässä, sen toivossa ja sen luoman illuusion mukana uuteen kaupunkiin. Toiveita oli myös juuri koulusta valmistuneena työmahdollisuuksien suhteen. Olo oli kaikin puolin optimistinen.
Viimeisen vuoden sisällä elämä heitti totaalisen kuperkeikan. Kolme vuotta sitten ollut illuusio särkyi pala palalta. Epäselvää on, särjinkö sen itse, vai aukesivatko vain silmäni koko ajan edessäni olleelle totuudelle.
Tuli ero. Tuli lähtö eri osoitteeseen. Tuli riipivä tuska koko elämän ja olemisen tarkoituksesta tässä kaupungissa, tässä asunnossa, tässä kehossa, tässä mielessä. Kasasin itseni rippeet uudelleen, asettelin ne uusiin kaappeihin ja lokeroihin, ja olin vihdoin kasvokkain itseni kanssa. Avohaavoilla.
Sitten tuli vimma. Piti elää sitä elämää, joka ei aiemmin koskaan toteutunut. Ottaa vahinko takaisin silläkin uhalla että tekisin enemmän vahinkoa ja joutuisin etsimään itseni palasia entistä pienempinä sirpaleina toisten ihoilta. Ahdisti olla, ahdisti olla olematta. Halusin tuntea kaiken yhtä aikaa, jotta en tuntisi mitään.
Ystävät ovat sanomattakin tehneet minusta vahvemman matkan aikana. He ovat peilejä, joita vasten olen voinut kipuillen heittäytyä ja nähdä itseni uudessa valossa kaiken keskellä. Yksi toukokuinen keskiviikkoilta kaljatuopin ja kyynelten ääressä sysäsi liikkeelle jotain tervettä, mikä mahdollisti kasvun. En halunnut olla enää se ihminen, joka olin ollut.
Eipä muutos tule hetkessä. Vielä tarvittiin yksi puhdistava ja kivulias kohtaaminen, joka määritti rajani taas vahvemmaksi. Väritin tummemmaksi ja selkeämmäksi sitä rajaa, kuinka annan itseäni kohdeltavan ihmissuhteissa. Silloin kun sattuu, on herkempi myös näkemään totuuden. Samalla särkyi valhe, jota vilpittömin sydämin en halunnut edes nähdä. Lähes elämänmittainen ystävyys loppui.
Näiden lisäksi olen taistellut itseni ulos työpaikkahelvetistä, pelännyt läheisen sukulaisen vakavan sairauden puolesta, opetellut hiljalleen luopumaan koirastani ja nytkin olen näköjään keskellä sukuriitaa. Silti tunnen itseni haavoineni ja arpineni vahvemmaksi ja rehellisemmäksi kuin koskaan. Tunnen sydämeni sykkeen tarkemmin kuin aiemmin.
Vuodenvaihteessa lupasin itselleni etten enää tee kompromisseja tai tyydy, koska ansaitsen enemmän. Nyt elämääni on kohdannut uusi vaihe, jollaista en edes osannut kuvitella. Kaikki on edelleen aivan kesken, enemmän ja vähemmän levällään. Silti tunnen järjetöntä kiitollisuutta ja nöyryyttä elämän edessä, joka on opettanut kuuntelemaan sydäntäni. Olen uuden vaiheen edessä, joka on harkitumpi kuin koskaan aiemmin eikä vain pakoa pois vanhasta olosuhteesta.
Pelottavinta, mutta samalla kaikista palkitsevinta, on olla tunteidensa tasalla tässä hetkessä.
