Itku

Siskoni kaksivuotias harmistui päivällispöydässä ja puhkesi kyyneliin. Suu mutkalla selvisi, että pieni oli väsynyt ja kaipasi päiväunille. Lapsen ilmaisema harmitus oli niin aitoa ja välitöntä, että se sai itsenikin lähes kyyneliin. Minuakin harmittaa, saanko itkeä sen pois? Lohduttaisiko joku minua?

Pienen vauvan ainoa keino kertoa tunteistaan on itkeä, sillä sanoja ei vielä ole. Jotta voi näyttää tunteensa noin aidosti, täytyy aikuisena tuntea suurta turvallisuutta. Aikuisen maailmassa itku on pelottavaa, sillä se tuntuu hallitsemattomalta, sopimattomalta ja siihen on vaikea suhtautua. Milloin on sopivaa itkeä? Kenelle voi näyttää kyyneleensä? Kuka kestää vastaanottaa rehellisen tunteen?

Aikuisena pelkää, ettei omaa pahaa oloa huomata. Olemmekin mestareita sen peittämisessä. Ja jos paha olo huomataan, osataanko se ottaa vastaan. Kun toinen aikuinen ei reagoi toisen aikuisen kyyneleisiin mitenkään, kummalla on pahempi olla?

Pinotaan vaan tunteita päällekkäin, kunnes niistä tulee valtava kasa epämääräistä oloa, jota paetaan treenaamiseen, shoppailuun, someen, viinaan tai irtosuhteisiin. Krapulassa ahdistuneena tuijotetaan seinää ja mietitään, kun mikään ei tunnu miltään. 

Vaikka oikeasti kaikki tuntuu ihan vitusti liikaa kaikelta. Yksittäisiä tunteita on vaikea eritellä, käsitellä, tai edes tunnistaa. Johtuiko ärtymys työpaikalla siitä, että asiakas oli mulkero vai olenko vain itse oikeasti yksinäinen ja epävarma, jolloin päästin asiakkaan sanat liian iholle. 

Ajattele sitä hetkeä kun itket. Silmät ovat kyynelistä sumeat, huuli vääntyy, on vaikea puhua ja hengittää. Olet haavoittuva. Olet aito. Lapsen tavoin, olet hetken ajan yhteydessä itseesi ja todellisiin tarpeisiisi. Kun tuo hetki on ohi, ovat ajatuksesi selkeimmillään. Olet läsnä. Tuona hetkenä syntyvät elämän suuret päätökset. 

Loppupeleissä ihmisellä ei ole mitään muuta, kuin rehellisyys itseään ja muita kohtaan. Juuri siksi itkeminen on tärkeää.