Hajalla

Äsken sä vasta olit tässä ja nyt mä en enää tiedä susta mitään. 
Sä et tervehdi mua kadulla. Et edes katso mua päin. 
Sä et koskaan ollut mun, mut silti mä kaipaan sua.
Pääsit liian lähelle, liian iholle, ihon alle.

Sä et halunnut mua, koska et saanut musta wow-fiilistä.
Sä et halunnut mua, koska sun tunteet oli muualla. 
Sä et halunnut mua, koska aika oli väärä ja sä itse ihan rikki. 

Nyt mä kerään itseäni kävellessä kaduilla.
Miksi mä olen taas tässä pisteessä. 
Et luvannut koskaan mitään. 
Kaikki loppui ennen kuin ehti edes alkaa.

Vaiheet

Facebook muistutteli tällä viikolla, että muutin kolme vuotta sitten Helsinkiin. Vanha statuspäivitys oli tännä toiveikkuutta, onnea, turhautuneen odotuksen päättymistä, ratkaisun ja uuden alun makua. Se tuntui silloin harkitulta ja oikealta. Muutin rakkauden perässä, sen toivossa ja sen luoman illuusion mukana uuteen kaupunkiin. Toiveita oli myös juuri koulusta valmistuneena työmahdollisuuksien suhteen. Olo oli kaikin puolin optimistinen.

Viimeisen vuoden sisällä elämä heitti totaalisen kuperkeikan. Kolme vuotta sitten ollut illuusio särkyi pala palalta. Epäselvää on, särjinkö sen itse, vai aukesivatko vain silmäni koko ajan edessäni olleelle totuudelle.

Tuli ero. Tuli lähtö eri osoitteeseen. Tuli riipivä tuska koko elämän ja olemisen tarkoituksesta tässä kaupungissa, tässä asunnossa, tässä kehossa, tässä mielessä. Kasasin itseni rippeet uudelleen, asettelin ne uusiin kaappeihin ja lokeroihin, ja olin vihdoin kasvokkain itseni kanssa. Avohaavoilla.

Sitten tuli vimma. Piti elää sitä elämää, joka ei aiemmin koskaan toteutunut. Ottaa vahinko takaisin silläkin uhalla että tekisin enemmän vahinkoa ja joutuisin etsimään itseni palasia entistä pienempinä sirpaleina toisten ihoilta. Ahdisti olla, ahdisti olla olematta. Halusin tuntea kaiken yhtä aikaa, jotta en tuntisi mitään.

Ystävät ovat sanomattakin tehneet minusta vahvemman matkan aikana. He ovat peilejä, joita vasten olen voinut kipuillen heittäytyä ja nähdä itseni uudessa valossa kaiken keskellä. Yksi toukokuinen keskiviikkoilta kaljatuopin ja kyynelten ääressä sysäsi liikkeelle jotain tervettä, mikä mahdollisti kasvun. En halunnut olla enää se ihminen, joka olin ollut.

Eipä muutos tule hetkessä. Vielä tarvittiin yksi puhdistava ja kivulias kohtaaminen, joka määritti rajani taas vahvemmaksi. Väritin tummemmaksi ja selkeämmäksi sitä rajaa, kuinka annan itseäni kohdeltavan ihmissuhteissa. Silloin kun sattuu, on herkempi myös näkemään totuuden. Samalla särkyi valhe, jota vilpittömin sydämin en halunnut edes nähdä. Lähes elämänmittainen ystävyys loppui.

Näiden lisäksi olen taistellut itseni ulos työpaikkahelvetistä, pelännyt läheisen sukulaisen vakavan sairauden puolesta, opetellut hiljalleen luopumaan koirastani ja nytkin olen näköjään keskellä sukuriitaa. Silti tunnen itseni haavoineni ja arpineni vahvemmaksi ja rehellisemmäksi kuin koskaan. Tunnen sydämeni sykkeen tarkemmin kuin aiemmin.

Vuodenvaihteessa lupasin itselleni etten enää tee kompromisseja tai tyydy, koska ansaitsen enemmän. Nyt elämääni on kohdannut uusi vaihe, jollaista en edes osannut kuvitella. Kaikki on edelleen aivan kesken, enemmän ja vähemmän levällään. Silti tunnen järjetöntä kiitollisuutta ja nöyryyttä elämän edessä, joka on opettanut kuuntelemaan sydäntäni. Olen uuden vaiheen edessä, joka on harkitumpi kuin koskaan aiemmin eikä vain pakoa pois vanhasta olosuhteesta.

Pelottavinta, mutta samalla kaikista palkitsevinta, on olla tunteidensa tasalla tässä hetkessä.

Itku

Siskoni kaksivuotias harmistui päivällispöydässä ja puhkesi kyyneliin. Suu mutkalla selvisi, että pieni oli väsynyt ja kaipasi päiväunille. Lapsen ilmaisema harmitus oli niin aitoa ja välitöntä, että se sai itsenikin lähes kyyneliin. Minuakin harmittaa, saanko itkeä sen pois? Lohduttaisiko joku minua?

Pienen vauvan ainoa keino kertoa tunteistaan on itkeä, sillä sanoja ei vielä ole. Jotta voi näyttää tunteensa noin aidosti, täytyy aikuisena tuntea suurta turvallisuutta. Aikuisen maailmassa itku on pelottavaa, sillä se tuntuu hallitsemattomalta, sopimattomalta ja siihen on vaikea suhtautua. Milloin on sopivaa itkeä? Kenelle voi näyttää kyyneleensä? Kuka kestää vastaanottaa rehellisen tunteen?

Aikuisena pelkää, ettei omaa pahaa oloa huomata. Olemmekin mestareita sen peittämisessä. Ja jos paha olo huomataan, osataanko se ottaa vastaan. Kun toinen aikuinen ei reagoi toisen aikuisen kyyneleisiin mitenkään, kummalla on pahempi olla?

Pinotaan vaan tunteita päällekkäin, kunnes niistä tulee valtava kasa epämääräistä oloa, jota paetaan treenaamiseen, shoppailuun, someen, viinaan tai irtosuhteisiin. Krapulassa ahdistuneena tuijotetaan seinää ja mietitään, kun mikään ei tunnu miltään. 

Vaikka oikeasti kaikki tuntuu ihan vitusti liikaa kaikelta. Yksittäisiä tunteita on vaikea eritellä, käsitellä, tai edes tunnistaa. Johtuiko ärtymys työpaikalla siitä, että asiakas oli mulkero vai olenko vain itse oikeasti yksinäinen ja epävarma, jolloin päästin asiakkaan sanat liian iholle. 

Ajattele sitä hetkeä kun itket. Silmät ovat kyynelistä sumeat, huuli vääntyy, on vaikea puhua ja hengittää. Olet haavoittuva. Olet aito. Lapsen tavoin, olet hetken ajan yhteydessä itseesi ja todellisiin tarpeisiisi. Kun tuo hetki on ohi, ovat ajatuksesi selkeimmillään. Olet läsnä. Tuona hetkenä syntyvät elämän suuret päätökset. 

Loppupeleissä ihmisellä ei ole mitään muuta, kuin rehellisyys itseään ja muita kohtaan. Juuri siksi itkeminen on tärkeää. 

Meillä on aikaa

On lauantai-ilta. Oon yksin kotona. Oon ollut päivän töissä, 7 tuntia kassalla. Puhunut koko päivänä vain asiakkaille, samoja fraaseja, samoja lukuja, samaa liikettä, samaa, samaa, samaa. 

Oon väsynyt. Haluaisin lähteä ihmisten ilmoille. Tekee mieli syödä levy suklaata ja pestä meikit pois. Haluaisin pistää korkkarit jalkaan ja pitää hauskaa. Olla humalassa ja unohtaa, ei tää elämä niin vakavaa ole! 

Istun sohvalla ja kuuntelen heviä. Mitä tahansa, kunhan en muhi huolissani.

"Vuokralaisella on velvollisuus irtisanoa asunto opintojen päätyttyä.."

"Kiitos mielenkiinnostasi kyseistä tehtävää kohtaan, tällä kertaa valinta ei kohdistunut sinuun.."

"Opinnäytetyön arviointikriteerit.."

"Irtisanomisaika 1 kk.."

Masentaa. Väsyttää. On lannistunut fiilis. Valmistun työttömäksi. Kämppä menee kohta, en halua jäädä Lahteen. En saa Helsingistä töitä. Kaikki kämpät viedään nenän edestä. Tuntuu että aika / jaksaminen ei riitä oppariin, työnhakuun ja asunnon etsimiseen ja nykyisen työn suorittamiseen. Yritä vielä vähän aikaa.

Etäsuhde. Viikonloppu-kalenteri-työvuorolista -parisuhde. Vittu. 

En jaksa olla tässä hetkessä. En jaksa ajatella. En jaksa tehdä mitään minkään eteen. En jaksa vastata kysymyksiin, miettiä ja spekuloida tulevaa. 
On paineet näyttää, paineet pärjätä, paineet valmistua, olla valmis, paineet saavuttaa, paineet olla reipas ja pysyä positiivisena. Paineet olla jotakin.
Kun olisi edes yksi selkeä ja varma asia, niin katsotaan sitten. Jos edes yksi palikka varmistuisi, niin rakennetaan ne muut sitten sen varaan. 

Tiedän kyllä mitä haluan. Haluan kodin, jossa olen onnellinen. Haluan ympärilleni ihmisiä, rakastavia, myötätuntoisia ja iloisia tyyppejä. Haluan mukavan työn. Haluan työpäivän jälkeen tietää etten tule tyhjään kotiin. Haluan herätä kainalosta. Haluan suunnitella ruokalistan, käydä kaupassa, törmätä tuttuun ja myötäelää hetkessä. Leipoa piirakan ja kutsua kahville. 

Ei enää Z-junaa, ei ikävää, ei joulua erillään. 

Tavallinen arki marraskuussa. Sinun kanssasi. 

Rakastan sua. Sen varaan haluan rakentaa tulevan. 

Mummille

En koskaan saanut oppia tuntemaan sinua, mutta olen aina halunnut. 

Olisin halunnut kuulla äänesi, oppia tuntemaan tuoksusi ja ottaa vastaa käsiesi silityksen.
Olisin halunnut että opetat minua leipomaan.
Ja että olisit kertonut tarinoita siitä kun isä oli pieni.
Olisin halunnut tietää sinun vanhemmistasi ja siitä, miten sinä ja ukki tapasitte. 

Olen kuullut että rakastit lapsia. Omiesi lisäksi sydämeesi mahtuivat kaikki kylän lapset.  
Olen kuullut, että minulta, siskoltani ja serkultani ei olisi koskaan puuttunut hoivaajaa, jos vain sinä olisit ollut elossa. Kumpa olisit ehtinyt nähdä meidät. 

Mummi, olen varma siitä että olit kaunis ja viisas nainen. Olit hyvä ja hellä äiti. Uuttera, ahkera, topakka ja rakastava vaimo. Sellainen minäkin haluan olla. 

Perheessämme kukaan ei ole ollut sama lähtösi jälkeen. En minäkään. Vaikka en koskaan saanut tuntea sinua, olet jättänyt minuun jälkesi. Lähdit liian varhain. 

Sydämessäni on suru siitä, mistä olen jäänyt paitsi ilman sinua. Kaipauksen kipeää säveltä on vaikea kuvailla.  Ikävälläni on nyt kuitenkin nimi. 

Mummi, nämä kyyneleet ovat sinulle. Lupaan, että vielä jonain päivänä lapseni tulevat kantamaan sinun muistoasi. 

Rakkaudella, 
poikasi tytär Henna

Vaadin vapautusta

Olen aktiivinen Twitterissä ja lueskelen netissä artikkeleja ja uutisia. Nopeat ja lyhyet oivallukset ruokkivat mieltä ja samalla ovat pikaruokaa, joka on tuhonnut keskittymiskykyni pidempien tekstien rauhalliseen nauttimiseen. Kun pikkunokkeluuksista saa itsensä vedettyä ähkyyn, latistavat ne myös oman luovuuteni. En voi kirjoittaa, koska olen paskempi kuin tuo tai tuo, en osaa pukea ajatuksiani yhtä hyvin. On vaikea enää hahmottaa omia ajatuksiaan, kun kaikkien muiden kuulostavat paremmilta. Lopputuloksena on se, että pää on täynnä yksittäisiä ajatuksenlentoja, joista ei saa kiinni, vaan ne hajoavat muun massan sekaan yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. En pysty ajattelemaan. En pysty kirjoittamaan. Tuloksena olen pääni sisällä olevan ilmaisun vanki, joka ei pääse toteuttamaan itseään.

Tauko kännykästä ja tietokoneesta tekisi hyvää. Haluan paikkaan, jossa elämää ei hallitsee ruutujen tuijottaminen. Ihmisten kanssa sosialisoituminen vaatisi kipaisua kylille, eikä whatsappailua. Kauempana asuvien kanssa kirjoiteltaisiin kuulumisia kirjeisiin, joita säilyteltäisiin vuosien ajan kenkälaatikoissa. Olisin onnellinen, jos saisin maalata päämäärättömästi tyhjää seinää tai vaikka haravoida. Kanavoisin energiani kaikkeen muuhun paitsi passivoitumiseen. Vaadin vapautusta!

Elämme ajassa, jossa itsestään on tehtävä brändi. On oltava jollain lailla erilainen, jopa sairaalloisella tavalla. Erinomaisuuden tavoittelusta tulee massaideologia, jolloin kukaan ei ole yhtään mitään, ainoastaan teeskentelee olevansa. Tavanomaisuus on liian in, erilaisuus mahdoton saavuttaa. Tilanne on kestämätön ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Millä minä teen itsestäni huomionarvoisen, olemalla näkyvä vai näkymätön. Saako itsensä sanoa irti tästä trendistä. 

Arvostaako Jumala meidän saavutuksiamme ja CV:itämme. Kiinnostaako Häntä meidän pikku projektimme. Kuinka Kaikkivaltiaalle brändätä ja myydä itsensä. Hänelle joka tietää meistä jokaisesta jo kaiken. 

Laupias Jumala, säästä meidät itseltämme. 

Pappi, lukkari, yrittäjä, poppari

Työmatkalla ruuhkabussissa en voinut välttyä kuulemasta koululaisten sanailua: he arvuuttelivat toistensa vanhempien ammatteja. Lasten vilkkaan mielikuvituksen tuntien ehdotukset vaihtelivat rakettilentäjästä kemistin kautta urkuriin. Lapsille, ja valitettavan usein aikuisillekin, toisten ammatti on ainoa mitä haluamme heistä tietää.

Opiskelijana joutuu lähes päivittäin kyseenalaistamaan tulevaisuutensa ja oman tulevan ammattinsa. Koko maailma on avoinna, mutta mikään ei ole varmaa. Saadakseen itselleen työtä, pitää olla kuin Talvisodan taisteluhenkeä ja rehtiä mieltä. Itse en ole koskaan saanut yhtäkään työpaikkaani suhteiden avulla. Tästä syystä juuri verkostoituminen tuntuu vähän teennäiseltä ajatukselta.  Olen sitä mieltä, että menemällä tilanteisiin omana itsenään löytää todennäköisimmin ne oikeat ja itseä hyödyttävät kontaktit.  Verkostoitumis- ja työnhakumessuillakin kävijän kannattaa muistaa, että jalkaa ei tarvitse tunkea jokaisen oven väliin.

Minulla on aika paljon ikätovereita työtä vailla. Suomessa ja koko Euroopassa olemme aika päiviä sitten todenneet, että työttömiä ja syrjäytymisvaarassa olevia alle 25-vuotiaita on aivan liikaa. Samaan aikaan otsikot huutavat nuorten puuttuvista työelämätaidoista. Niissä leimataan tulevaisuuden veronmaksajat laiskoiksi, uusavuttomiksi ja liian valikoiviksi. Ristiriitaista on se, että nuorille ei ”paskaduuni” kelpaa ja se, että työttömiä nuoria on niin valtavasti. Usein ne, jotka näitä soraääniä päästävät unohtavatkin, ketkä tämän sukupolven on opettanut vaatimaan itselleen parempaa. Jos ei ole oikeita suhteita, pitää olla paras, tai ainakin uskoa olevansa.

Itse valitsemissaan duunikengissä on paljon mukavampi seistä. On vaan kivempaa voida valita kuin joutua tyytymään. Yrittäjänä saa valita. Yrittäjyys on kuitenkin peikko, jota me nuoret pelkäämme, minäkin. Yrittäjyys on yksi hyvä vaihtoehto saada itselleen parhaiten istuvat duunikengät. Ei tarvitse olla Tuhkimo kokeillakseen, vain vähän rohkea. Sillä työmme ei määritä meitä ihmisinä, mutta voimme itse määrittää työmme. Siitähän yrittäjyydessä pohjimmiltaan on kyse.

Teksti julkaistu Lahden ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan Lamkooma -lehdessä 2/2013