Olen aktiivinen Twitterissä ja lueskelen netissä artikkeleja ja uutisia. Nopeat ja lyhyet oivallukset ruokkivat mieltä ja samalla ovat pikaruokaa, joka on tuhonnut keskittymiskykyni pidempien tekstien rauhalliseen nauttimiseen. Kun pikkunokkeluuksista saa itsensä vedettyä ähkyyn, latistavat ne myös oman luovuuteni. En voi kirjoittaa, koska olen paskempi kuin tuo tai tuo, en osaa pukea ajatuksiani yhtä hyvin. On vaikea enää hahmottaa omia ajatuksiaan, kun kaikkien muiden kuulostavat paremmilta. Lopputuloksena on se, että pää on täynnä yksittäisiä ajatuksenlentoja, joista ei saa kiinni, vaan ne hajoavat muun massan sekaan yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. En pysty ajattelemaan. En pysty kirjoittamaan. Tuloksena olen pääni sisällä olevan ilmaisun vanki, joka ei pääse toteuttamaan itseään.
Tauko kännykästä ja tietokoneesta tekisi hyvää. Haluan paikkaan, jossa elämää ei hallitsee ruutujen tuijottaminen. Ihmisten kanssa sosialisoituminen vaatisi kipaisua kylille, eikä whatsappailua. Kauempana asuvien kanssa kirjoiteltaisiin kuulumisia kirjeisiin, joita säilyteltäisiin vuosien ajan kenkälaatikoissa. Olisin onnellinen, jos saisin maalata päämäärättömästi tyhjää seinää tai vaikka haravoida. Kanavoisin energiani kaikkeen muuhun paitsi passivoitumiseen. Vaadin vapautusta!
Elämme ajassa, jossa itsestään on tehtävä brändi. On oltava jollain lailla erilainen, jopa sairaalloisella tavalla. Erinomaisuuden tavoittelusta tulee massaideologia, jolloin kukaan ei ole yhtään mitään, ainoastaan teeskentelee olevansa. Tavanomaisuus on liian in, erilaisuus mahdoton saavuttaa. Tilanne on kestämätön ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Millä minä teen itsestäni huomionarvoisen, olemalla näkyvä vai näkymätön. Saako itsensä sanoa irti tästä trendistä.
Arvostaako Jumala meidän saavutuksiamme ja CV:itämme. Kiinnostaako Häntä meidän pikku projektimme. Kuinka Kaikkivaltiaalle brändätä ja myydä itsensä. Hänelle joka tietää meistä jokaisesta jo kaiken.
Laupias Jumala, säästä meidät itseltämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti