Mummille

En koskaan saanut oppia tuntemaan sinua, mutta olen aina halunnut. 

Olisin halunnut kuulla äänesi, oppia tuntemaan tuoksusi ja ottaa vastaa käsiesi silityksen.
Olisin halunnut että opetat minua leipomaan.
Ja että olisit kertonut tarinoita siitä kun isä oli pieni.
Olisin halunnut tietää sinun vanhemmistasi ja siitä, miten sinä ja ukki tapasitte. 

Olen kuullut että rakastit lapsia. Omiesi lisäksi sydämeesi mahtuivat kaikki kylän lapset.  
Olen kuullut, että minulta, siskoltani ja serkultani ei olisi koskaan puuttunut hoivaajaa, jos vain sinä olisit ollut elossa. Kumpa olisit ehtinyt nähdä meidät. 

Mummi, olen varma siitä että olit kaunis ja viisas nainen. Olit hyvä ja hellä äiti. Uuttera, ahkera, topakka ja rakastava vaimo. Sellainen minäkin haluan olla. 

Perheessämme kukaan ei ole ollut sama lähtösi jälkeen. En minäkään. Vaikka en koskaan saanut tuntea sinua, olet jättänyt minuun jälkesi. Lähdit liian varhain. 

Sydämessäni on suru siitä, mistä olen jäänyt paitsi ilman sinua. Kaipauksen kipeää säveltä on vaikea kuvailla.  Ikävälläni on nyt kuitenkin nimi. 

Mummi, nämä kyyneleet ovat sinulle. Lupaan, että vielä jonain päivänä lapseni tulevat kantamaan sinun muistoasi. 

Rakkaudella, 
poikasi tytär Henna

Vaadin vapautusta

Olen aktiivinen Twitterissä ja lueskelen netissä artikkeleja ja uutisia. Nopeat ja lyhyet oivallukset ruokkivat mieltä ja samalla ovat pikaruokaa, joka on tuhonnut keskittymiskykyni pidempien tekstien rauhalliseen nauttimiseen. Kun pikkunokkeluuksista saa itsensä vedettyä ähkyyn, latistavat ne myös oman luovuuteni. En voi kirjoittaa, koska olen paskempi kuin tuo tai tuo, en osaa pukea ajatuksiani yhtä hyvin. On vaikea enää hahmottaa omia ajatuksiaan, kun kaikkien muiden kuulostavat paremmilta. Lopputuloksena on se, että pää on täynnä yksittäisiä ajatuksenlentoja, joista ei saa kiinni, vaan ne hajoavat muun massan sekaan yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. En pysty ajattelemaan. En pysty kirjoittamaan. Tuloksena olen pääni sisällä olevan ilmaisun vanki, joka ei pääse toteuttamaan itseään.

Tauko kännykästä ja tietokoneesta tekisi hyvää. Haluan paikkaan, jossa elämää ei hallitsee ruutujen tuijottaminen. Ihmisten kanssa sosialisoituminen vaatisi kipaisua kylille, eikä whatsappailua. Kauempana asuvien kanssa kirjoiteltaisiin kuulumisia kirjeisiin, joita säilyteltäisiin vuosien ajan kenkälaatikoissa. Olisin onnellinen, jos saisin maalata päämäärättömästi tyhjää seinää tai vaikka haravoida. Kanavoisin energiani kaikkeen muuhun paitsi passivoitumiseen. Vaadin vapautusta!

Elämme ajassa, jossa itsestään on tehtävä brändi. On oltava jollain lailla erilainen, jopa sairaalloisella tavalla. Erinomaisuuden tavoittelusta tulee massaideologia, jolloin kukaan ei ole yhtään mitään, ainoastaan teeskentelee olevansa. Tavanomaisuus on liian in, erilaisuus mahdoton saavuttaa. Tilanne on kestämätön ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Millä minä teen itsestäni huomionarvoisen, olemalla näkyvä vai näkymätön. Saako itsensä sanoa irti tästä trendistä. 

Arvostaako Jumala meidän saavutuksiamme ja CV:itämme. Kiinnostaako Häntä meidän pikku projektimme. Kuinka Kaikkivaltiaalle brändätä ja myydä itsensä. Hänelle joka tietää meistä jokaisesta jo kaiken. 

Laupias Jumala, säästä meidät itseltämme. 

Pappi, lukkari, yrittäjä, poppari

Työmatkalla ruuhkabussissa en voinut välttyä kuulemasta koululaisten sanailua: he arvuuttelivat toistensa vanhempien ammatteja. Lasten vilkkaan mielikuvituksen tuntien ehdotukset vaihtelivat rakettilentäjästä kemistin kautta urkuriin. Lapsille, ja valitettavan usein aikuisillekin, toisten ammatti on ainoa mitä haluamme heistä tietää.

Opiskelijana joutuu lähes päivittäin kyseenalaistamaan tulevaisuutensa ja oman tulevan ammattinsa. Koko maailma on avoinna, mutta mikään ei ole varmaa. Saadakseen itselleen työtä, pitää olla kuin Talvisodan taisteluhenkeä ja rehtiä mieltä. Itse en ole koskaan saanut yhtäkään työpaikkaani suhteiden avulla. Tästä syystä juuri verkostoituminen tuntuu vähän teennäiseltä ajatukselta.  Olen sitä mieltä, että menemällä tilanteisiin omana itsenään löytää todennäköisimmin ne oikeat ja itseä hyödyttävät kontaktit.  Verkostoitumis- ja työnhakumessuillakin kävijän kannattaa muistaa, että jalkaa ei tarvitse tunkea jokaisen oven väliin.

Minulla on aika paljon ikätovereita työtä vailla. Suomessa ja koko Euroopassa olemme aika päiviä sitten todenneet, että työttömiä ja syrjäytymisvaarassa olevia alle 25-vuotiaita on aivan liikaa. Samaan aikaan otsikot huutavat nuorten puuttuvista työelämätaidoista. Niissä leimataan tulevaisuuden veronmaksajat laiskoiksi, uusavuttomiksi ja liian valikoiviksi. Ristiriitaista on se, että nuorille ei ”paskaduuni” kelpaa ja se, että työttömiä nuoria on niin valtavasti. Usein ne, jotka näitä soraääniä päästävät unohtavatkin, ketkä tämän sukupolven on opettanut vaatimaan itselleen parempaa. Jos ei ole oikeita suhteita, pitää olla paras, tai ainakin uskoa olevansa.

Itse valitsemissaan duunikengissä on paljon mukavampi seistä. On vaan kivempaa voida valita kuin joutua tyytymään. Yrittäjänä saa valita. Yrittäjyys on kuitenkin peikko, jota me nuoret pelkäämme, minäkin. Yrittäjyys on yksi hyvä vaihtoehto saada itselleen parhaiten istuvat duunikengät. Ei tarvitse olla Tuhkimo kokeillakseen, vain vähän rohkea. Sillä työmme ei määritä meitä ihmisinä, mutta voimme itse määrittää työmme. Siitähän yrittäjyydessä pohjimmiltaan on kyse.

Teksti julkaistu Lahden ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan Lamkooma -lehdessä 2/2013

Jokapäiväinen osaamisemme

Jonkinlainen herätys se oli. Pari vuotta olin mennä viilettänyt deadlinejen ja reppu-palautusten putkessa, mutta kolmannen opiskeluvuoden syksyllä kurssien määrä oli tippunut enää muutamaan hassuun. Edessä näkyi valmistumisen hämärä horisontti. Enää muutama etappi ja se olisi sitten siinä.

Oli löydettävä työharjoittelupaikka. En ollut päivittänyt CV:täni vuosiin, sillä vakituinen osa-aikatyöpaikkani piti minut kesäisinkin kiinni leivänsyrjässä. Ymmärsin, että tällä kertaa minun olisi tehtävä jotain toisin, olinhan opiskellut oikeaan ammattiin jo kaksi vuotta. Onnekseni olin kuullut osaamispohjaisesta CV:stä, joka on hieman erilainen kuin perinteinen ansioluettelo.

Jotta pystyisin A4:sen täyttämään, oli edessä vakavan mietinnän paikka. Mitä minä osaan? Kaivoin kaikki tehdyt projektit, kurssityöt ja vanhat työtodistukset esiin. Mietin vapaa-aikaani, mitä ammatillisia taitoja hyödynnän huomaamattani. Aina, kun älysin jonkin osaamani taidon, oli papereiden joukosta löydettävä perustelut ja näyttöä sille. Tajusin, että tällä raakaversiolla ammatillisesta taidostani, minun oli vakuutettava joku työnantaja tai yritys osaamisestani. Vieläpä joku itselleni mieluinen, tulisinhan viettämään siellä seuraavat viisi kuukautta.

Ei ollut helppoa kaivaa omia tekemisiä esiin ja luoda myytävä kokonaisuus. Opin, että hyvän CV:n tekemiseen vaaditaan rutkasti itsetutkiskelua. Pitää tuntea tuote, eli itsensä, todella hyvin. Usein kuitenkin on liian lähellä, jotta näkisi realistisesti itsensä ja osaamisensa. Kouluprojektien parissa tutuksi tulleet kaverit osaavat varmasti antaa näkemyksensä sinusta työntekijänä, olemme paljon tarkkanäköisempiä toisistamme kuin uskommekaan.
Työharjoittelupaikan hakeminen oli kokonaisuudessaan kasvattava kokemus. Tähtäsin tosissani unelmapaikkoihini, mutta ratkaiseva tekijä lopulta oli verkostot. Sain harjoittelupaikan oman mentorini kautta. Hänet vakuutti vaivalla miettimäni CV, joten työni ei mennyt hukkaan. Työharjoittelupaikan hakemisesta ei saa ottaa liikaa paineita, mutta siihen kannattaa suhtautua tosissaan.

Teksti on julkaistu Lahden ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan Lamkooma -lehdessä 1/2014