Jonkinlainen herätys se oli. Pari vuotta olin mennä viilettänyt deadlinejen ja reppu-palautusten putkessa, mutta kolmannen opiskeluvuoden syksyllä kurssien määrä oli tippunut enää muutamaan hassuun. Edessä näkyi valmistumisen hämärä horisontti. Enää muutama etappi ja se olisi sitten siinä.
Oli löydettävä työharjoittelupaikka. En ollut päivittänyt CV:täni vuosiin, sillä vakituinen osa-aikatyöpaikkani piti minut kesäisinkin kiinni leivänsyrjässä. Ymmärsin, että tällä kertaa minun olisi tehtävä jotain toisin, olinhan opiskellut oikeaan ammattiin jo kaksi vuotta. Onnekseni olin kuullut osaamispohjaisesta CV:stä, joka on hieman erilainen kuin perinteinen ansioluettelo.
Jotta pystyisin A4:sen täyttämään, oli edessä vakavan mietinnän paikka. Mitä minä osaan? Kaivoin kaikki tehdyt projektit, kurssityöt ja vanhat työtodistukset esiin. Mietin vapaa-aikaani, mitä ammatillisia taitoja hyödynnän huomaamattani. Aina, kun älysin jonkin osaamani taidon, oli papereiden joukosta löydettävä perustelut ja näyttöä sille. Tajusin, että tällä raakaversiolla ammatillisesta taidostani, minun oli vakuutettava joku työnantaja tai yritys osaamisestani. Vieläpä joku itselleni mieluinen, tulisinhan viettämään siellä seuraavat viisi kuukautta.
Ei ollut helppoa kaivaa omia tekemisiä esiin ja luoda myytävä kokonaisuus. Opin, että hyvän CV:n tekemiseen vaaditaan rutkasti itsetutkiskelua. Pitää tuntea tuote, eli itsensä, todella hyvin. Usein kuitenkin on liian lähellä, jotta näkisi realistisesti itsensä ja osaamisensa. Kouluprojektien parissa tutuksi tulleet kaverit osaavat varmasti antaa näkemyksensä sinusta työntekijänä, olemme paljon tarkkanäköisempiä toisistamme kuin uskommekaan.
Työharjoittelupaikan hakeminen oli kokonaisuudessaan kasvattava kokemus. Tähtäsin tosissani unelmapaikkoihini, mutta ratkaiseva tekijä lopulta oli verkostot. Sain harjoittelupaikan oman mentorini kautta. Hänet vakuutti vaivalla miettimäni CV, joten työni ei mennyt hukkaan. Työharjoittelupaikan hakemisesta ei saa ottaa liikaa paineita, mutta siihen kannattaa suhtautua tosissaan.
Teksti on julkaistu Lahden ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan Lamkooma -lehdessä 1/2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti